Saimme eilen jokseenkin harmittavia uutisia. Tore (Cardoroth's Larry Thorne) oli käynyt 1 vee rokotuksilla, ja eläinlääkäri oli joutunut kirjoittamaan todistuksen kivesten laskeutumattomuudesta. Kivekset tuntuvat kanavassa, ja ne olivat vielä pentutarkastuksessa 7 viikkoisena ok, mutta mikä lie ne on imaissut sisään eivätkä ole toistaiseksi laskeutuneet.

Titolla (Cardoroth's Wolf Halsti) on sama vaiva toisessa kiveksessä. Kanavassa se tuntuu, ei edes kaukana kivespussista, mutta se ei vain suostu pulpahtamaan ulos. Tilannetta seuraillaan, omistaja Heidi Äijälä ei ole vielä luopunut toivosta :)

Kaikkea ei voi saada. Olen ollut todella tyytyväinen pentuihin muutoin kaikinpuolin; jokaisella on upea luonne, eivät ole susirumiakaan, ovat terveitä, reippaita, liikkuvaisia pikkucorgeja, joista kolme on jo pikaisesti lampailla testattuja ja paimennusvaistotkin on tallessa. Mutta poikien kivekset.. Tämä pistää tällaisen kasvattajanalun tietysti harkitsemaan ainakin kahdesti, jatkaakko sukua Tinjalla, näiden aiemmin mainittujen urosten siskolla.

Eläinlääkäri Oulun Eläinlääkäriasema Akuutissa oli kyllä tuumannut että tällainen on resessiivisesti periytyvä ominaisuus; jos käyttämällämme uroksella ei kivesvikaa suvusta löydy, ei pitäisi pennuillekaan niitä tulla, ja että hänen mielestään voi aivan hyvin käyttää jalostukseen. En kuitenkaan halua tyytyä vain siihen yhteen itseäni miellyttävään vastaukseen jonka sattumalta olen saanut, vaan käyttää myös omia aivojani ja harkintakykyäni. Onneksi on vielä aikaa miettiä. Ei tarvitse tehdä hätiköityjä päätöksiä. Ehkä totean että kivesten laskeutumattomuus kahdella pennulla on liian suuri ja vakava "vaiva" jota en halua itseni tai kenenkään muunkaan riesaksi, ja jatkan "sen täydellisen" kantanartun etsintää, jota tässä nyt olen jo sen 8 vuotta hakenut. Tai sitten totean toivoen että tämä on vain surkeaa sattumaa, ja yritän vielä ja katson mitä Tinjan pennuista tulee, ajatellen että on sellaisiakin perinnöllisiä vikoja jotka ovat huomattavasti vakavampia (koiraa itseään haittaavia) joita rodussammekin jonkin verran esiintyy, että "täydellistä" kantanarttua en välttämättä löydä koskaan, ja astutan Tinjan edes sen kerran, katsoen mitä tulee vai tuleeko mitään.