Paimennusleirillä!

Paimennusleiri Kuttukuun lammas-ja vuohitilalla 13.-15.6.2011

Kuttukuun Sinikka Kumpusalmi on itse kaikkea muuta kuin lammas. Hän ei halunnut mennä muiden vakuutteluiden perässä ja uskoa sokeasti siihen että vain bordercolliesta on paimenkoiraksi. Kuinka paimenkoirarodut, joita on käytetty paimennukseen huomattavasti kauemmin kuin vaikkapa palveluskoiralajeihin, olisivat kadottaneet paimennustaipumuksensa näin pian, saati että edelleen työkäytössä muualla maailmassa olevat koirat Suomeen tullessaan muttuisivatkin käyttöominaisuuksiltaan pelkiksi seura-tai pk-koiriksi? Onneksi hän sitä alkoi epäillä, ja tänä päivänä Sinikka on kouluttanut lukemattomia määriä koirakoita, lähinnä ohjaajia ohjaamaan koiriaan hyviksi paimenkoiriksi, ja on suomentanut paimennuskokeen säännöt ja paimennuskoesäännöt ovat parhaillaan hyväksyttävänä Suomen Kennelliitossa. Tämä paimennuskoe tulee olemaan sallittu kaikille roduille. Paitsi bortsuille ja kelpieille. Mitä minä olen bortsujen paimennuskokeita seurannut, ja mitä nyt kuulin muiden rotujen paimennuskokeen olevan, väittäisin jälkimmäistä jopa vaativammaksi.

Leirin jälkeen en katso enää mitään paimenrotua samalla tavalla. Leirillä näin erinomaisesti paimentavat saksanpaimenkoiran, shetlanninlammaskoiran, partacollien ja pari bergamascoa. Oli loistavia australianpaimenkoiria ja pumeja, ja pienimpänä muttei vähäisimpänä shipperke! Omaa koiraani, Tinjaa, en myöskään näe enää samoin, enkä katso koko rotua samoin silmin kuin ennen paimennusleiriä, joka loksautti hieman hajallaan olleet palapelin palaset kohdalleen. Vaikka olen aina säälitellyt molempien corgirotujen liioitellun lyhyeksi jalostettuja kinttuja, nyt sen vasta oikeasti ymmärsin. Kun näin Tinjan syttyvän lampaille, saaden sen jopa aplodit nopeasta sinkoutumisestaan ja laumasta irronneen lampaan takaisin paimentamisesta, itku minulla tulee jo ajatuksesta että jos Tinja olisi lyhytjalkaisempi (Tinjallahan on onneksi jonkin verran maavaraa, mikä ei ole aivan puhdas vahinko..), ja näkisin sen tuolla tavalla syttyvän, ja sen into, taidot ja taipumukset menisivät vauhdilla mutta joiden perässä ei lyllertävä kroppa pysy perässä, niin itku minulla tulisi. Ihan aikuisten oikeasti. Haetaan solakkakroppaisia ja erityisesti pitkäjalkaisia cardiganuroksia jalostukseen (ja tämäkään ei ole vitsi!!), ilmoittautumisia vastaanotetaan sähköpostitse, ei näyttelytulosvaatimuksia...

Tinja, meidän nallekarkinpehmoinen äitin oma hömppä, onkin itseasiassa aika kova koira. Se vaati syttymiseen kunnolla liikettä, jopa vauhtia, ja jos ja kun yksittäinen lammas meinasi jallailla omille teilleen, siitä löytyi terävyyttä ja ääntäkin. Sen paineensietokyky yllätti. Uskomatonta. Tuo kokemus oli jotain joka jokaisen paimenkoiria kasvattavan ja/tai harrastavan tulisi kokea. Tinja, jonka kanssa sai tottiskurssilla hokea ”jää” (meidän käskysana tavallisemmalle ”paikka” –käskylle) kettuuntumiseen asti, ja koira joka kiskoo remmissä, on paimennusaitauksessa kuin eri koira. Aitaukseen mennään ilman remmiä, koira kulkee takana, jää paikoilleen kunnes olen lauman luona, ja tulee liikuttamaan lampaita kun annan luvan. Koira-omistajasuhde muuttui tuolla täysin. Ja olenhan aina uskonut siihen että cardiganista ON paimenkoiraksi, mutta nyt olen siitä täysin varma. Ei puuttunu kuin videokamera jotta olisin voinut näyttää kaikille epäilijöille kansainvälisen käsimerkin. Valokuvia kuitenkin on, niitä tämän sepostukseni jälkeen.

Ja Kuttukuussahan paimennus ei ole sitä, että pistetään koira aitaukseen liinassa ja katsotaan kuinka lujaa se juoksee. Sehän ei ole paimennusta, sen verran minäkin olen aina tiennyt, nämä ulkomaiset ”paimennustaipumustestaukset” ovat aika järkyttävää katsottavaa, youtubesta löytyy. Olemme Tinjan kanssa ilmoittautuneet paimennustaipumuskokeeseen, mutta en ota sitä turhan vakavasti juuri em. syystä.

Koira opetetaan heti aluksi paimensauvaan, joka onkin varsinainen taikakalu, ja koira on irti, lauma ohjaajan ja koiran välissä. Koira pidetään paimensauvalla ohjaten kello kuudessa, ohjaajan ollessa kello 12. Tahti on hyyyvin rauhallinen, tarkoitus ei ole katkoa lampaiden ja ohjaajan kinttuja, vaan edetä kävelyvauhtia ketään turhaan stressaamatta ja kiihdyttämättä. En nähnyt liiaksi kiihtyneitä, ylikierroksilla käyviä koiria, stressaantuneita, nilkuttavia lampaita tai ”verta ja suolenpätkiä”. Olen vakuuttunut, ja innoissani! Se on sillälailla nyt, että viiden vuoden kuluttua minulla on tällä omalla tilallamme työskentelevä cardigan.

Näiden kolmen päivän aikana opin koirista enemmän kuin viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä.

Kiitos Sinikka, Anniina ja Moona, kiitos Kuttukuun koko sakki ihmisine ja eläimineen, kiitos siskoni Heidi avusta, tuesta ja valokuvaamisesta, kiitos lampaat, ja kiitos Tinja. Kiitos Barbi-possu hauskoista hetkistä ja kiitos Topi the suomen(työ)heppa turvallisesta ratsastusreissusta ja hevoskuumeen nostatuksesta (ja kipeistä reisi- ja istumalihaksista). Mahtava leiri, tästä on hyvä jatkaa!